Ihastus

Onkohan täysin normaalia käydä erilaisilla jumppatunneilla vai koska tietty ohjaaja vetää niitä?

Aloitin noin vuosi sitten säännöllisen treenaamisen, ja pian viikkokalenteristani löytyi 3-4 treenipäivää. Treeneistä löytyy mm. zumbaa, tanssia, jooga/pilatesta tai body pumpia jaksamisen mukaan. Huomasin kuitenkin hyvin pian varaavani tunteja tietyn ohjaajan takia. Kutsun häntä vaikka Ilonaksi. Vaikka zumbaa tulisikin kaksi kertaa viikossa ja sen päälle muut treenit, niin tämän tietyn ohjaajan tunneille täytyy päästä aina.

Ilona on kyllä muidenkin mielestä todella hyvä ohjaaja, mutta itse koen ihan selkeitä ihastumisfiiliksiä häntä kohtaan, vaikka olen vakavassa parisuhteessa miehen kanssa, ja meillä menee oikein hyvin kaikin puolin. Haluaisin tutustua häneen paremmin, mutta aina kun puhumme, sanani takeltelevat ja punastun. Siis ihan perusihastumisen merkkejä, eikö vaan? Joka kerta, jos minulla on asiaa hänelle, täytyy minun ensin käydä keskustelu päässäni läpi, jotta selviän siitä kunnialla.

llonan tunneilla vedän aina ihan täysillä, keventämättä yhtään. Tietysti kyse on myös ohjaajan omasta energisyydestä ja kannustamisesta, mutta anna olla jos tämä Ilona korjaa venytysasentoani tai tulee viereen vetämään milloin mitäkin reggeaton-liikettä, niin huhhuh! Siinä menee askeleet sekaisin ihan välittömästi. Ilona varmasti huomaa, että sekoan askeleissa aina kun hän huomioi minut, mutta huomaakohan hän tätä itsellenkin ihmeellistä ihastumista?

Olen siis ihan koukussa Ilonan tunteihin. Kun nyt jään kesälomalle jumpista, olen ihan masentunut. En siksi, että kunto saattaa romahtaa kaiken herkuttelun takia, vaan koska tiedän, etten tule näkemään Ilonaa moneen viikkoon! Ja siinä missä muut treenajat eivät paljoa ilmoittele ohjaajille lomistaan, oli minun ihan pakko kertoa Ilonalle omasta lomastani, jotta hän ei vaan ajattelisi minun lopettaneen.

Miten ihmeessä näin voi ihastua? Ja miten ihmeessä pääsen ihastuksen yli ja Ilonan kaveriksi? Ihmeellistä on ihmisen elämä...

Työpäivän rutiinit

Toimistotyössä tuppaa syntymään rutiineja, pieniä ja suuria. Kun työ on muutenkin staattista koneen näytön tuijottelua, tulee päivän tauot pidettyä suht samoihin aikoihin. Tauot sitten tulee pidettyä samojen ihmisten kanssa, koska kaikki ei voi taukoilla samaan aikaan. Ja tauoilla tulee tehtyä samoja asioita, päivästä toiseen. Ja kohta jokainen työpäivä on kuin edellisen toisinto, ainakin taukojen osalta.

Huomasimme työkaverini kanssa tämän, kun teimme ties kuinka monennetta kertaa pikapuuroa lounaaksi ja hääräsimme keittiössä jutellen tulevasta viikonlopusta. Jo se, että hoidimme keittiötyöt toisin päin, tuntui oudolta. Uskomatonta, että sitä voi tuudittautua tuttuihin rutiineihin niin huomaamatta.

En yhtään ihmettele, kun vanhemmat työntekijät toistavat rutiineitaan ja vanhentuneita työtapojaan vuodesta toiseen. Hekin ovat joskus nuorina aloittaneet rutinisoitumisen ihan pikkujutuista. Voisin kuitenkin kuvitella, että nykyajan tietojärjestelmien jatkuvat päivitykset ja muutokset aiheuttavat vanhemmille työläisille entistä enemmän harmaita hiuksia juuri tästä syystä.

Tietyssä määrin rutiineista on hyötyä. On hyvä tehdä pienet työtehtävät samassa järjestyksessä, jolloin tekemisestä tulee miltei automaattista. Tauotkin on hyvä pitää tasaisin välein, jotta niskat ei jäykistyja ajatus ei katkea. Rutiinien haittapuolet tulevatkin esiin vasta sitten, kun ei syystä tai toisesta pääsekään toistamaan niitä. Kun esimerkiksi palaverit "sotkevat" päivän aikataulun, voi helposti tulla tunne, että päivä ei oikein kulje. Ettei saa tehtyä töitään yhtä tehokkaasti.

Olen huomannut, että ihmiset joille rutiinit ovat todella tärkeitä, on kaikenlaiset muutokset paljon hankalampia ja he vaativat enemmän aikaa totutella uusiin asioihin. Meillä on töissä tapana vaihtaa paikkoja muutaman kerran vuodessa. Vaikka työpisteen muuttaminen saattaa olla itse muuttopäivänä ärsyttävää, auttaa maisemanvaihdos kuitenkin pitkässä juoksussa. Tosin, jos on Martta, jolle paikanvaihto ei tule kuuloonkaan, kuten aiemmassa kirjoituksessani kerroin, voi rutiinit jopa taata rauhallisen työilmapiirin.

Jos kuitenkin haluaa tehdä työvuosistaan mukavampia ja sisällöltään rikkaampia, kannattaa turvallisista rutiineista päästää välillä irti ja tehdä asioita rohkeasti eri tavalla. Lähtien ihan niistä pikku asioista, kuten mitä syö lounaaksi tai kenen kanssa viettää taukoja.

 

 

Nainen autokaupassa!

Voiko siitä koskaan tulla mitään? Huijaavatko autokauppiaat ja ulos kävelee neuvottelujen jälkeen uupunut nainen köyhänä kuin kirkonrotta? Ostaako nainen auton värin perusteella?

Voi, ei toivottavasti ja ei. Ostin nimittäin elämäni ensimmäisen autokauppa-auton vähän aikaa sitten. Ja mistäkö tiedän onnistuneeni kaupoissa? Kateellisista kommenteista ja kehujen tulvasta, sekä siitä tärkeimmästä, omasta fiiliksestä. Toki parasta olisi ollut se, että myyjä olisi ollut ihan maansa myynyt kauppakirjan allekirjoituksen jälkeen. Siitä olisin tiennyt, että sain auton todella halvalla.

Kuka tahansa selviää autokauppakäynnistä, kunhan on valmistautunut tilanteeseen kunnolla. Itse selailin pitkään autoilmoituksia netissä, vertailin eri automerkkejä ja -malleja. Luin nettipalstoilta käyttökokemuksia ja kyselin huoltohintoja korjaamosta. Laskeskelin omaa budjettiani ja mietin tarkkaan miten auton rahoitan. Uutta autoa en lähtenyt ostamaan, vaan sellaista, jonka saan kaupasta ulos ilman vuosien autolainaa ja inhottavia korkoja. Ja kuitenkin auton piti olla hyvässä kunnossa, hyvin varusteltu ja huollettu sekä tietenkin sopivan hintainen.

Sen virheen kuitenkin tein mietiskelyvaiheessa, että kyselin miespuolisilta ystäviltäni ja sukulaisiltani suosituksia ja mielipiteitä auton hankintaan. Sillä niitä mielipiteitähän sitten riitti! Kaikilla on omat suosikki- ja inhokkimerkit, jotkut ostavat aina mahdollisimman halvalla ja remppaavat sitten pikkuhiljaa kuntoon, toiset ostavat upouuden ja tyytyväisenä maksavat autoa pikkuhiljaa pois. Itse olin siinä välissä; uutta en halunnut, mutten mitään rotiskoakaan, joka leviäisi tielle heti ensimmäisessä mutkassa.

Autoa etsiessäni löysin muutaman hyvän  vaihtoehdon, mutta kiitos omien epävarmuuksieni sekä näiden miespuolisten sukulaisteni kommenttien, meni minulta kolme hyvää autoa ohi suun. Jälkikäteen mietittynä syy epämääräisiin kommentteihin ja ohjeisiin taitaa olla siinä, että ei kukaan halua ottaa vastuulleen sitä, että saa toisen ostamaan mahdollisesti huonon auton. Jatkossa olen varovaisempi neuvoja kysellessäni, ja muistan tehdä itse omat johtopäätökseni.

Kolmannen ohimenneen auton kohdalla tajusin, että tästä ei selviä kuin tekemällä ostopäätöksen ihan yksin. Ja niin, huomasin autoliikkeen uuden netti-ilmoituksen ajattelemastani automallista, ja varasin koeajon heti seuraavalle päivälle näkemättä ensimmäistäkään kuvaa itse kaarasta, sitä nimittäin ei oltu ehditty pestä vielä. Kävin näyttämässä autoa poikaystävälleni ja hänen veljelleen, ja he hienosti preppasivat minut ostotilannetta varten. Ja itse neuvottelutilanteessa kävin listan kanssa asiat läpi ja hintatarjousten välissä otin aikalisän ja soitin poikaystävälleni neuvotellakseni uutta tarjousta. Lopputuloksena sain hyvin huolletun auton kohtuuhintaan, ja hyvän mielen!

-A

Toimistoelämää

Työskentelen toimistossa, jossa suurin osa työntekijöistä on naisia. Miehet ovat johtoportaassa, naistenmiehiä, tai ehkä vielä kaapissa. Mutta tällä kertaa keskityn toimistomme kirjavaan naisjoukkoon.

Meitä on monen ikäisiä naisia täällä. On parikymppisiä vastavalmistuneita, kolmekymppisiä uraohjuksia, nelikymppisiä tyytyväisiä työmyyriä ja viisikymppisiä elämäänsä kyllästyneitä työmyyriä. Itseni näen parikymppisen ja kolmekymppisen välimuotona, ja sehän on kai ihan sallittua, olenhan kuitenkin 25-vuotias.

Nuorimmat naiset ovat kiitollisia työpaikasta ja arvostavat työsuhde-etuja ja hyvää työterveydenhuoltoa. He myöskin, (ei missään nimessä kaikki!) saattavat toisinaan olla alkuviikosta vähän kipeitä ja sopivasti perjantaiksi iskee kuume tai mahatauti.

Vähän vanhemmat naiset, joilla saattaa jo olla lapsia, ovat tyytyväisiä työhönsä ja tekevät aina vähän enemmän, ja auttavat mielellään muita. Poissaoloja tulee pienimpien lasten sairastellessa ja jos he ovat todellakin kipeitä. Onneksi näiden työntekijöiden työkulttuuriin on iskostunut jo sekin, että jos on kipeä, on mielummin sen päivän pari poissa, kuin että tartuttaisi kaikki muutkin samaan tautiin.

Nelikymppiset naiset valittavat pienistä asioista herkemmin, ja useammin kuin nuoremmat kanssasisarensa. Muutokset, vaikka niissä istumapaikoissa, saatetaan ottaa todella vakavasti. Niin kuin meidän Martta, joka "parhaasta" paikasta luovuttuaan oli aivan maansa myynyt. Työtehokkuutta kuitenkin löytyy ja lapsetkin ovat vanhempia, ettei voi jäädä enää kotiin hoitamaan joka ainutta flunssaa.

Vanhimmat naiset keskittyvät täysillä siihen mitä tekevät. He eivät ole koskaan poissa töistä, edes kipeinä. Ainoat vapaat tuntuvat olevan lomat ja ylityövapaat. He eivät enää odota työuraltaan ylennyksiä, vaan salaa laskevat jo päiviä eläkkeeseen. Ja lottoavat paremman tulevaisuuden toivossa. Muutosvastarinta on heissäkin vahva, mutta parannusehdotuksia he eivät tuo julki.

Kun sitten nämä kaikki ovat saman katon alla, on kahvipöydässä toisinaan kunnon kotkotus. Milloin lapset ovat tehneet mitäkin, milloin miehissä on vikaa ja milloin päivitellään kevään ikkunanpesurumbaa. Ja meidän miesparat ottavat osaa parhaansa mukaan, tai sitten keskittyvät puhumaan urheilusta tunteakseen olonsa miehisemmiksi.

Ikäjakauma ei pääsääntöisesti aiheuta harmaita hiuksia, mutta toisinaan kahvipöydässä saa miettiä, viitsiikö kommentoida Justin Bieberin keikkaa tai Seiskan lööppejä. Ei voi koskaan tietää, onko joku pöydässä istuva vaikka lähettänyt hauskan eläinkuvan sinne Seiskan toimitukseen. Vaikka kuvanhan täytyy periaatteessa olla vain tarkka päästäkseen lehteen. Helposti käykin niin, että tauot sujuvat parhaiten "oman" ikäisten seurassa, kunnes löytää samanhenkisiä kavereita, joiden seurassa uskaltaa ottaa enemmän kantaa asioihin.


-A

Lapsuuden rakkaat tv-ohjelmat

Katsoin kummipoikani kanssa tässä jokin aika sitten Muumilaakson tarinoita, ja kyllä muumit toimii edelleen. Se on niin opettavainen ja hauska sarja! Ja siis Mörkö on edelleen pelottava! Aloin sitten miettiä muita lapsuudenajan suosikkilastenohjelmiani. Pikkuhiljaa mieleeni palautui yhä enemmän pätkiä eri sarjoista ja pian löysinkin itseni etsimästä näitä sarjoja netistä. Olikin kiva huomata, että sarjoja on siirretty netin ihmeelliseen maailmaan kaikkien katsottavaksi.

Parhaimmat lapsuusvuodet vietin 90-luvulla, ja VHS-kirjastostamme löytyivät ainakin nämä sarjat, kiitos divaria pitävän isäni:

1. Muumilaakson tarinoita
2. Tao Tao
3. Maija Mehiläinen
4. Peukaloisen retket
5. Liisa Ihmemaassa
6. Alfred J. Kwak
7. Tohtori Sykerö
8. Lady Lady!
9. Janoschin tarinatuokio (pääosissa Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri)
10. Olipa kerran elämä
11. Animaaniset

Kymmenen "parhaan" taikka "mieleenpainuvimman" lista oli todella vaikea koota, joten miksi jättää lista vain kymmeneen? Listan ulkopuolelle jäivät kuitenkin sellaisetkin klassikot kuten Hopeanuoli, Galaxy Express 999 ja Pieni Merenneito, mutta listapaikan ansainneet ohjelmat olivat niitä eniten kulutettuja videoita.

Osa näistä sarjoista pyörii edelleen, tai on ainakin välillä pyörinyt telkkarissa, mutta osaa piti etsiä ihan urakalla netin syövereistä. Sitä kun muistaa vain joitain yksityiskohtia ja pätkiä mieleenpainuvista kohtauksista eikä välttämättä sarjojen oikeita nimiä. Törmäsin sitten tällaiseen Puhumme suomea-sivustoon, ja sieltä löytyikin melkein kaikki kaipaamani sarjat. Videot toimivat, ja laatu on sitä vanhaa kunnon VHS-laatua!

En lähde ottamaan kantaa keskustelupalstoilla pyörivään väittelyyn siitä, onko 80- ja 90-luvun lastenohjelmat parempia kuin nykyiset lastenohjelmat. Molemmista aikakausista löytyy niin hyviä kuin huonojakin ohjelmia. Eikä 80-luvun lapset ole verrattavissa 2000-luvun lapsiin. Sen voin kuitenkin luvata, että omat tulevat lapseni (jos niitä joskus tulee saatua) tulevat näkemään niin muumeja, maija mehiläistä, olipa kerran elämää kuin muitakin omia suosikkejani, mutta varmasti myös Puuha-Pete, Tuomas Veturi ja Palomies Sami löytävät tiensä DVD-kirjastoomme.

Nyt kaikki nostalgiatripille lapsuuden ohjelmien pariin!

-A

Maailmanloppu? Part 2

Mihinkäs jäinkään? Niin. Martta lopetti meille puhumisen siihen paikkaan, ei tullut yhteisille kahvitauoille ja söi aina yksin. Muutenkaan hän ei näyttänyt viihtyvän töissä yhtään. Mietimme kuumeisesti missä Martta kävi kesken työpäivän, ehkäpä työhaastatteluissa? Aloimme jopa toivoa, että Martta löytäisi uuden työpaikan ja pääsisimme eroon tästä kiukuttelevasta ihmisotuksesta.

Tämän istumapaikkatapauksen jälkeen Martta ei ole puhunut meille mitään, vaikka paikat ovat tämänkin jälkeen vaihtuneet ja tapahtuneesta on kulunut yli puoli vuotta. Oikeasti, yli puoli vuotta! On melkeinpä huvittavaa kävellä Marttaa vastaan käytävillä, kun Martta ei voi edes katsoa meitä silmiin. Toisaalta ymmärrän Martan hankalan tilanteen, ei ole varmasti helppoa päästä tapahtuneesta yli ja pyytää anteeksi. Mutta muistutan nyt, että kyseessä on aikuinen, perheellinen nainen. Eikö aikuisten pitäisi pystyä puhumaan vaikeistakin asioista?

Esimiehet, joille kerroimme tapahtuneesta, ovat käyneet asiaa läpi Martan kanssa useaan otteeseen, ja noin kolme kuukautta sitten Martta vihdoin myönsi heille, että on omalla käytöksellään aiheuttanut "ikävän" tilanteen. Odotamme kuitenkin yhä anteeksipyyntöä, sen verran rumasti se meistä puhui. Sillä meillähän olikin ihan todella paljon sanomista siihen, missä kukakin töissä istuu. Ja jos Martta ei ikinä tajua, että kaikilla teoilla on seurauksensa, tulee samankaltainen sotku tapahtumaan uudestaan.

Nykyään Martta juttelee iloisemmin muille työkavereille, mutta meitä kahta hän välttelee viimeiseen asti. Enkä voi sanoa, että itsekään haluaisin enää yrittää paikata välejämme. Välillä kuitenkin jään ihmettelemään, miten itselle niin merkityksetön asia voi olla toiselle niin suuri. Oikein ärsyttää, kun Martta käyttäytyy kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Loppujen lopuksi suhteellisen koomisen tapahtuman seurauksena minä ja Anna-Maija siis aloimme viettää enemmän aikaa kahdestaan ja tutustuimme toisiimme entistä paremmin. Siksi tuntuukin niin epäreilulta, että Anna-Maija muuttaa pian ulkomaille ihanan miesystävänsä luo, eikä varmaankaan ole muuttamassa sieltä enää takaisin Suomeen. Ikävä tulee olemaan suuri ja meidän molempien täytyy tehdä töitä tämän ystävyyssuhteen säilyttämiseksi. Ja siis kenen kanssa voin jatkossa ihmetellä ja puida Martan käyttäytymistä jos en Anna-Maijan?

-A

Maailmanloppu? Part 1

Lupasin kertoa, miten työkaveristani Anna-Maijasta tuli ihan oikea kaverini. Tässä se tulee, kahdessa osassa, sillä aiheessa riittääkin puitavaa.

Kaikki lähti siitä, kun toimistomme muutti uusiin tiloihin. Olimme aiemmin olleet kolmistaan Anna-Maijan ja Martan kanssa, ja viihdyimme ihan hyvin keskenämme. Aina välillä Martta saattoi kuitenkin suuttua meille jostain ihan olemattomasta, vaikka siitä ettemme sanoneet heti huomenta aamulla hänen tullessa töihin. Tai jos joku meistä halusi mennä lounaalle eri aikaan kun hän. Emme kuitenkaan jääneet miettimään näitä tapauksia, vaikka Martta, 40v. pitikin aina viikon mykkäkoulua tapahtumien jälkeen. Martta oli muuten mukava ja seurallinen.

Outoa oli, kun eräänkin väärinymmärryksen takia Anna-Maija oli pahoittanut mielensä ja halusimme puhua asiasta Martalle, ei Martta suostunut keskustelemaan asiasta. Hän vaan käänsi koko ajan asiaa muihin juttuihin, tai teki itsestään uhrin. Lopulta tilanne ratkesi sillä, että aikaa kului pari viikkoa viileissä merkeissä emmekä enää jaksaneet katsella myrttistä naamaa ja annoimme asian olla.

Kun muutto sitten tapahtui, arvottiin meille istumapaikat. Minä jouduin Anna-Maijasta ja Martasta erilleen. Ryhmädynamiikka oli nyt muuttunut, koska tauoille ja lounaalle meno piti katsoa sen mukaan, että kaikki mahtuivat hyvin kokkailemaan. Lisäksi piti "totutella" uusiin ihmisiin. Emme siis päässeet olemaan kolmistaan kuin hyvin harvoin.

Meni pari kuukautta, ja esimiehemme ilmoittivat, että istumapaikat vaihtuvat. Nyt minä siirryin samaa työtä tekevän Seijan viereen, ja Martta siirtyi minun vanhalle paikalle. Anna-Maijan paikka säilyi samana. Ideana oli tehdä tilaa pian aloittaville uusille työntekijöille, joita voimme sitten perehdyttää alan saloihin. Martta ei näyttänyt suuttumustaan esimiehille, mutta haukkui koko firman, Anna-Maijan ja minut pystyyn kun hänelle tehtiin näin. Ei oltu uskoa Martan käytöstä. Pian paikkojen vaihtumisen jälkeen Martta kävi myös "ilmaisemassa mielipiteensä" esimiehille, jotka eivät olleet uskoa asian vakavuutta.

Asiaa puitiin sitten osissa esimiesten johdolla, Martan ja meidän kanssa erikseen. Esimiehet ovat koko ajan olleet meidän puolella, eikä kukaan voi oikein uskoa, miten näin pienestä asiasta on tullut näin iso. Jokin aika sitten, kun asiasta tuli taas puhetta, sanoi yksi esimies, että Martta oli todennäköisesti nähnyt itsensä meidän pienen ryhmämme "johtajahahmona" ja kun hän joutui luopumaan omasta mielestään parhaasta paikasta ja joutui eroon meistä kahdesta, oli tilanne hänelle sietämätön ja purkautui tällä tavalla.

Aika uskomatonta, eikö? Nyt on kuitenkin pakko painua pehkuihin, huomenna on taas aikainen työpäivän aamu. Kerron seuraavalla kerralla miten tilanne kehittyi tästä eteenpäin.

-A

P.S. Jutun henkilöiden nimet on muutettu henkilöllisyyden suojaamiseksi.